Animaatio ei ole vain lapsille
Tintti, Ankronikka, Asterix, Lucky Luke, Teräsmies, Batman, Maailman ympäri 80 päivässä, Muumit, Olipa kerran-sarjat…
Katselin lapsena aika paljon animoituja TV-sarjoja sekä elokuvia. Ajankuvan mukaisesti ne eivät silloin kulkeneet mukanani läppärillä, tabletilla, tai puhelimella. Jos uusimman Turtles-jakson halusi nähdä, oli oltava lauantaiaamuna klo 8.30 telkkarin ääressä. Silloin kuin oikein tuuri kävi, saattoi lempielokuvan nähdä elokuvateattereissa tai hankkia sen VHS-kasetilla. Onnekkaimmilla oli sateliittikanavatkin.
Meidät 80-90-luvun lapset kasvatti Disney. Suomessa Pikku Kakkonen hoiti päivittäisen animaatiotarjonnan ja ehkä ihan hyvä niin, sillä muistan että Kaunotar ja Hirviö aiheutti itselleni painajaisia. Montakohan yötä olisin huutanut paniikissa, jos minut olisi päästetty katsomaan Terminator 2 -elokuvaa, niin kuin halusin?
Taattu tapa saada minut lapsena rauhoittumaan oli laittaa VHS pyörimään, jonne oli nauhoitettu jokin animoitu elokuva tai sarja. Siinä meni tunti-pari kivasti telkkaria tuijottaessa. Suurin osa sarjoista, elokuvista, hahmoista ja maailmoista, jotka tulivat itselleni tutuiksi lapsena, ovat lähellä sydäntäni edelleen. Vasta aikuisena olen alkanut ymmärtämään, kuinka syvälle mieleeni ne ovatkaan jääneet. Niissä oli seikkailuja, jännitystä, rohkeutta, huumoria, keveyttä ja toisinaan myös rakkautta, joka aiheena siihen aikaan ei oikein iskenyt 10-vuotiaan pojan ymmärrykseen. Disneyn elokuvien loput oli usein rakkaudella kyllästettyä, joten niiden suurin fani en lapsena ollut.
Tunne on näin aavistuksen vanhempana vain vahvistunut entisestään, kun aikuisten maailma on näyttänyt todelliset kasvonsa. Arki on joskus aika rankkaa ja elämä hankalaa. Mutta Tintti ja Milou selviävät kaikesta. Batman vetää pahiksia dunkkuun ja Teräsmies pelastaa päivän. Karvinen vihaa maanantaita ja niin kai minäkin välillä. Kun Kippari-Kalle kiskaisee pinaattipurkin huiviinsa, hän pistää kirjaimellisesti kaikki käytännön ongelmat pinoon. Lapsille luotu animaatiomaailma on jännittävä ja hauska, mutta turvallinen. Sinne on helppo palata. Edelleen.
Kun nyt aikuisena näen mainoksia, brändien välistä yhteistyötä, kampanjoita tai muuta visuaalista viestintää, jossa käytetään animaatiohahmoja, huomaan oman mielenkiintoni heräävän. Joskus se on positiivinen, joskus negatiivinen, mutta reaktion se aiheuttaa minussa lähes aina. Oma mieleni menee aina kuvitettua animaatiota kohdatessaan takaisin siihen turvalliseen, mutta jännittävään maailmaan, johon lapsena tutustuin.
Nyanssit ovat pieniä. Yksi animoitu mainos kertoo välittömästi aivoilleni, että palvelu tai tuote on suunnattu lapsille. Värit, tekstit, piirretyn viivan paksuus, yksityiskohtien puute… viesti on yksinkertainen, koska sillä tavoitellaan ihmistä, jonka mieli on yksinkertainen, lapsellinen. Kiinnitän siihen huomion kunnes puolikkaan sekunnin päästä mielenkiintoni katoaa. En ole enää lapsi, eikä tätä juotavaa välipalaa ole brändätty minua ajatellen.
Toisella tavalla animoitu mainos, jossa hahmot, liike ja teksti on erilaista, saakin minut haluamaan liput futismatsiin. Tai kenties tänään illalla palkitsen itseni suklaapatukalla. Viikonloppuna voisikin olla museovisiitin paikka. Hetkinen, minähän tarvitsen uudet juoksulenkkarit tai uuden kuntosalijäsenyyden. Näissä esimerkeissä animaatio on suunniteltu ja toteutettu tavalla, joka on kohdennettu minulle, jonka ei tarvitse pyytää lupaa jonkin asian tai tuotteen ostoon. Tämä on psykologiaa, jota markkinointi käyttää hyväkseen. Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan hyvin toteutettuna se toimii tavalla, jota usein emme edes tiedosta. Jostain syystä kaupan hyllyltä kuitenkin se yksi tuote tulee valituksi kerta kerran jälkeen.
“Animoidun toteutuksen lopputulos riippuukin täysin siitä, suunnitellaanko se lapsille, aikuisille, tai kenties molemmille.”
Animaatio, jonka parissa kasvoin, oli turvallinen ja samaistuttava. Se sai hymyilemään ja unelmoimaan. Se oli paikka, jossa kaikki oli mahdollista, ja jossa hyvä voittaa aina. Se on maailma, joka on rakentunut pääni sisään, eikä se toivottavasti tule sieltä häviämään koskaan. Osa elokuvista tai sarjoista, joita katsoin lapsena, eivät tietenkään puhuttele minua niinkuin silloin, vaikka nostalgisia tunteita nouseekin esiin. Animoidun toteutuksen lopputulos riippuukin täysin siitä, suunnitellaanko se lapsille, aikuisille, tai kenties molemmille.
Kun Nike tekee jalkapallon MM-kisojen alla sarjan animoituja mainoksia, lähtevät kaikenikäiset ostamaan uusia nappulakenkiä tai uutta kisapalloa. Niin on tarkoituskin ja siksi animaatio on suunniteltu niin, että se ei ole liian lapsellinen, mutta ei myöskään liian aikuiseen makuun tehty. Sama pätee välipalapatukkaan, jonka näemme joka kerta kaupassa asioidessamme. Kun tuon saman tuotteen valitsee nuorempi, keski-ikäinen ja vanhempi ihminen, väitän että markkinoinnissa ja brändäyksessä on onnistuttu.
Nostalgian soveltaminen oli isossa roolissa kun suunnittelimme aikuisreality “Viisi Miestä Viikossa” - ohjelman promovideon ilmettä. Kurkista kulisseihin kuvaa klikkaamalla.
Kun asiakkaallamme on tuote, palvelu tai viesti, avaamme oven animaation maailmaan. Etsimme yhdessä sopivan visuaalisen tyylin ja varmistamme, että asiakkaan oma viesti välittyy katsojalle juuri oikealla tavalla – olipa se sitten kepeää nostalgiaa tai painavampaa sanottavaa. Hauskuuden ja leikkisyyden vastapainona animaatiolla voidaan kommunikoida myös vaikeampia asioita; paneudumme siihen tarkemmin tulevissa blogeissa.
Taitavasti luodut hahmot ja maailma jossa he seikkailevat, perustuvat enemmän tai vähemmän siihen vilpittömään ja turvalliseen tunteeseen, jonka monet meistä ovat kokeneet lapsena animaatiosarjoja tai -elokuvia katsoessamme. Siten animaatiolle on lähes itsestään luotu vakaa pohja.
Herättikö matka 90-luvulle ajatuksia? Millaiset animaatiot ovat herättäneet sinussa tunteita?
Tarinoidaan kanssasi animaatioon liittyvistä kokemuksista tai mahdollisuuksista milloin vain!
